Espanja-info.net

Oli harvinainen aamu Fuengirolassa tänä kesänä. Taivas oli täysin pilvinen, moista ilmiötä ei kuullemma ollut nähty koko kesänä.

Meidät noudettiin Yaramar hotellin ulkopuolelta (oikein mukava hotelli) kello 9, jonka jälkeen veimme isäntäväen koiran päivähoitoon. Auto piti vielä tankata ja matkaan päästiin klo: 9.30.
Moottoritie oli hiljainen näin sunnuntaiaamuna, joten päätimme ajaa rantatietä (A7) ei siis maksullista tietä kohti Tarifaa. Matka sujui joutuisasti tarinoidessa.

Esteponan jälkeen pysähdyimme kahville pieneen kylään, nimestä ei ole täyttä varmuutta. Isäntäväki kiisteli siitä ja joko se oli Torre Guadiaro, tai sitten se oli joku muu, oli mikä oli - kahvi ja pulla maistuivat. Pilvet alkoivat jo hälvetä, mutta tuuli viilensi auringon poltetta.

Matka jatkui 25 min. tauon jälkeen ja pian ohitimme Hostal Montilla nimisen baari/ hotellin, josta olisimme voineet ostaa paikallista ” herkkua ” heidän  tunnettua itsetehtyä Sobresaadaa – sianihraa, johon on sekoitettu paprika tai tomaattitahnaan (siitäkin kiisteltiin) ja mausteita. Ihraa levitetään leivän päälle- ja nautitaan.
Päätös oli kuitenkin yksimielinen, emme halua extreme – ripulia, joten ajoimme ohi.

Tarifaan (surffareiden paratiisiin) laskeuduttaessa eteemme aukesi henkeäsalpaava näkymä alas Atlantin valtamereen. Tie kiemurteli lähes serpentiininä tuulivoimaroottoreiden ympäröimänä kilometritolkulla. Alas päästyämme näimme pelloilla laiduntavia lehmiä, lampaita ja hevosia.  Ensimmäiseen kohteeseen Punta de Palomaan saavuimme klo: 11.55.

Tuuli oli aivan liian kova, muuten ranta olisi ollut fantastinen kokemus, hienoa valkoista hiekkaa ja ihanan puhdas meri. Samankaltaista rantaa kuullemma pitkin rannikkoa kilometrikaupalla, joten tilaa riittää jopa turistisesonkina. Täällä kannattaa ehdottomasti viettää päivä tai useampi. Camping-alueita ja muuntyyppistä majoitusta löytyy Costa del Luzin rannikolta runsaasti.

Ajoimme Tarifan kaupungin läpi ostaaksemme hieman evästä, jota aioimme nauttia näköalapaikalla Tarifan ja Algeciraksen välillä. Näköalapaikalla oli yhtä kova tuuli kuin rannalla, eikä Afrikan Rif-vuoristoa valitettavasti tällä reissulla näkynyt sään takia. Söimme eväät ja jatkoimme matkaa klo: 14.20.

15.05 menimme passintarkastuksesta läpi ja olimme Englannissa. Menimme suoraan ” Doubledeckeriin ” ja ostimme meno/paluu liput ( 1.50 € ). Auton jätimme Espanjan puolelle. Ensimmäinen jännä kohta tuli heti bussin lähdettyä liikkeelle, ajoimme lentokentän kiitoradan poikki. Bussi kiemurteli Gibraltarin uuden osan halki ja silmiinpistävin asia oli Englannin ja Gibraltarin liput, joita roikkui lähes jokaisen talon parvekkeilta ja ikkunoista sulassa sovussa kalsareiden ja muiden vaatteiden kanssa pyykkinaruilla. Isänmaallista väkeä selvästikin.

Bussi pysähtyi vanhan kaupungin liepeille ja jatkoimme kaupunkiin tutustumista jalan. 
Koska oli sunnuntai, oli suurin osa kaupoista ja liikkeistä kiinni. Joitakin matkamuistomyymälöitä sekä jokunen elektroniikkaliike oli kuitenkin auki, joten teimme ostoksia niissä. Kysyimme digitaalisten kameroiden hintoja ja hintataso näytti olevan melko edullinen verrattuna sekä suomalaiseen että espanjalaiseen tasoon.
Tupakkakaupoissa olivat seinät vuorattu tupakkakartongeilla. Sininen L & M kartonki maksoi 21€, valkoinen Marlboro 23 €/ kartonki, eli edullista myös.

Vähän ylemmäs rinteeseen päästyämme löysimme Gibraltarin huipulle kulkevan hissin aseman.  Liput maksoivat aikuisilta 8€.

Heti vaijerihissin takana kiertelimme aikamme, keräten rohkeutta nousta tuohon taivaan ja maan välissä roikkuvaan helvetinmasiinaan. Lopulta joukkomme jakaantui kahtia, miehet olivat rohkeita ja lähtivät tuolle pelottavalle hissimatkalle, naiset päätyivät läheiseen pubiin.

Tyytyväisyys vaihtui tyrmistykseen - olut oli huoneenlämpöistä! Rohkenimme kuitenkin pyytää jäitä olueen, mikä selvästikin herätti pahennusta baariemännälle.
Myöhemmin saimme kuulla miehiltämme, että englantilaiset tarjoavat aina oluen lämpimänä, joten joudumme nyt jälkikäteen esittämään anteeksipyynnön kyseisen pubin emännälle, olimme todella moukkia emmekä enää koskaan tilaa olutta pubissa. Oluet maksoivat neljä euroa kappale, euroina ei pubista voitu antaa vahtorahaa, mutta onneksi euro kuitenkin kelpuutettiin maksuvälineenä ja onnistuimme kaivamaan tasarahan.

Miehet palasivat pian retkeltään ja maisemat ylhäällä olivat olleet huimaavat.  Huipulla oli myös apinoita nähtävillä, mutta pyynnöistä huolimatta apina ei ollut suostunut poseeraamaan valokuvassa mieheni kanssa! Alas tullessa vaijerihissin kuljettaja halusi vitsailla matkustajien kustannuksella ja kohdatessaan ylös menevän hissin korin, hän pysäytti vaunun.  Hetken kuluttua puhelin soi, kuljettaja vastasi, sanoi puhelimeen jotain ja sulki luurin. Tämän jälkeen hän kääntyi kohti matkustajia ja sanoi: ” We got  problems” ja rupesi nauramaan nähdessään matkustajien kauhistuneet ilmeet. Jäi sellainen kuva, että tämä jekku kuuluu hissinkuljettajien vakio vitseihin.

Kun ryhmämme oli jälleen koossa, lähdimme etsimään ruokapaikkaa. Löysimme intialaisen ”take a way”-ruokapaikan nimeltä Mumtaz ja tilasimme erilaisia ruoka-annoksia. Otimme myös valkosipuli naan-leipää joka oli erinomaista. Alkupalaksi talo tarjosi ohuita chipsin oloisia leipiä. Ruoka-annokset saatiin tarjoilulautasilta, joista jokainen keräsi lautaselleen eri ruokalajeja. Tosi maukasta kaikki ja täällä olut oli kylmää!  Hinta oli edullinen ja neljä henkeä syö hyvin kolmen hengen annoksista.  Suosittelemme lämpimästi.

Nyt oli aika lähteä kotimatkalle, kello oli jo paljon ja automatkaa vielä reilu sata kilometriä takaisin Fuengirolaan.